Kulttuurisopeutumisen vaihe 1 ja ASL

Tiedättekö ne sellaiset vaiheet, joista usein puhutaan kulttuureihin sopeutumisen yhteydessä? Siis kutakuinkin: 1. Ihastuminen/innostus, ns. "turistivaihe", jolloin kaikesta ollaan fiiliksissä ja uutta kulttuuria romantisoidaan. 2. Shokkivaihe, jolloin kaikki ketuttaa ja ahdistaa ja kaipuu normaaliin on kova. 3. Sopeutumisvaihe, jolloin oman muotoinen arki alkaa löytyä. Tähän voi mennä kuulemma vuosia. 4. Kotiinpaluuvaihe, uusi minishokki ja uusi sopeutuminen.

Turistin varpaatkin ovat innoissaan!

Luulen eläväni nyt vihdoin vaihetta 1 eli fiiliksissä olemista. On ollut pakko välillä ravistella itseään ja T:tä: "Vähänkö SIISTIÄ, että me nyt oikeasti asutaan täällä!" Vaihe 2 oli mulla jo osittain ennen tätä, ja eiköhän näissä kaikissa heiluta edestakaisin jatkuvasti. Viime päivinä olen kuitenkin ollut aivan jipoissani Nashvillestä: enimmäkseen Suomen helteistä kesää muistuttavista säistä, uusista ravintoloista ja baareista, meidän vihdoin omilla tavaroilla sisutetusta asunnosta, alakerran kuntosalista, omasta autosta (Hyvästi, lähes verisuonen päästä katkaissut, maailman p*skin autovuokraamo!) ja lenkkireiteistä. Melkein joka päivä olen tehnyt pienen "turistiretken" jonnekin. Vielä kivempaahan se tietysti olisi kaksin, mutta näillä mennään. Mutta turistikohteista ehkä toiste. Ehkä eniten olen nimittäin innoissani mun ikiomasta harrastuksesta, amerikkalaisen viittomakielen kurssista.  

Hänkin on vihdoin täällä!

Amerikkalaisen viittomakielen (ASL) kurssi on mulla kerran viikossa. Viikon kohokohta viikonloppujen lisäksi! Kurssi järjestetään läheisessä viittomakielisiin palveluihin keskittyvässä Bridges-nimisessä paikassa. Opettaja on kuuro Mike Helms ja tunneilla on myös tulkkaus englanniksi. Pääsen kurssille kivasti kävellen, ja joka kerta liikenneympyrässä lehtiä myyvä koditon mies ilahduttaa mua huutamalla: "Hello my queen! How are you today?" Vaihdan mielelläni miekkosen kanssa pari sanaa, koska ilman työpaikkaa tai muita säännöllisiä kontakteja ei mun päivän aikana tule puhuttua kuin korkeintaan kiitokset kaupan kassan kanssa. ASL-tunneillakin periaatteessa vain viitotaan.

Mun "koulu".

Ja ai että, miten kaikki on niin tuttua mutta sopivasti uutta! Meitä on päiväopinnoissa hieman yllättäenkin aika paljon, noin kolmisenkymmentä. Ikähaitari huitelee 20:n ja 70:n välillä. Mielenkiintoista on, että kurssilla on myös pari viittomakieltä osaamatonta huonokuuloista (lukevat huulilta) sekä yksi chileläinen viittomakielinen kuuro, joka opettelee ASL:ää. Lisäksi jotkut paikalliset kuurot tulevat välillä seuraamaan opetusta "muuten vaan". Mikäpä siinä. Yksi tulkki paahtaa aina läpi koko tunnin puheelletulkkauksen. Aika hurjaa, sillä opetus on hyvin luentomaista. Ensi kerralla kuulemma tosin on jo pariharjoituksia enemmän − siis meillä, valitettavasti ei tulkkiraukalla. Nyt osaan tietysti vasta jotain perustervehdyksiä ja sormiaakkoset (no, OK, ne on 99 %:sti samat kuin Suomessa). Täällä etelässä ilmeisesti viitotaan hitaammin kuin pohjoisissa osavaltioissa. Jospa se auttaisi oppimisessa vähän. 

Ekalla tunnilla oli Deaf Awareness Quiz. Olin (edes) siinä aika hyvä.

Opettaja Mike on loistotyyppi. Kivaa on, että heti aluksi puhutaan myös kieliopista ja kulttuurista. Tietysti monet kyselevät "Miksi tämä viitotaan näin ja miksi tämä näin?" eli samoja, yleensä vastausta vailla olevia taivasteluja kuin omien suomalaisen viittomakielen opintojeni alussa itsekin tein. Ja totta kai asiaan kuuluu myös ajatuminen kriisiin, kun opettaja kertoo, että "Kirjassanne asia on näin, mutta kuurot viittovat oikeasti näin." Kieli, mikä ärsyttävän elävä ja muuttuva olio. Huh, onneksi tuokaan ei ahdista enää. 

Kerran jouduin tällaiseen kurssilta palatessa. 

Hyvästi, sateenvarjo.

Pääsin Bridgesissä myös haastattelemaan paikallista viittomakielentulkkia, Jetiä. Siitä tapaamisesta sekä tulkin työstä täällä yleensä voi lukea tarkemmin lähitulevaisuudessa Kielisillasta. Lyhyesti kuitenkin sanottakoon, että taas kerran koin vahvaa kiitollisuutta oman maani työ- ja vammaispalvelulakia kohtaan. Täällähän kulttuuri on periaatteessa vähän sellainen, että "jokainen huolehtikoon itsestään". Valtion kaikille tarjoamia etuuksia ei juuri ole saatavilla. Toisaalta taas vapaaehtoistyö on täällä valtavan suuri juttu ja antaa ihan eri ulottuvuuden eri organisaatioiden, myös Bridgesin, toimintaan ja jopa tulkkaukseen. Haastattelun jälkeen Jet tietenkin halasi mua − ollaanhan me molemmat tulkkeja. (Äkilliseen tuttavallisuuteen saattoi tosin myös vaikuttaa se, että Jetin tiedustellessa oliko hänen vastauksistaan hyötyä, sosiaalisesta kontaktista riehaantuneena lipsautin: "Are you kidding me? This was the best day ever!")

Aurinkoinen Jet Griffin.

ASL-kurssi siis jatkuu vielä ainakin reilun kuukauden verran ja sen jälkeen on mahdollisuus mennä myös jatkokursseille. Torstaiksi sain myös kutsun vapaaehtoisinfoon erääseen paikkaan. Katsotaan, jos sieltä löytyisi lisähommia. Toistaiseksi olen kuitenkin nautiskellut myös ihan vaan turistielämästäni. Carpe diem, kun altaalla paistaa aurinko, eikös?