Strömsö-retki sumuisille vuorille

Mount Cammerer, Great Smoky Mountains.

Tänne maailman laidalle on raahattu aikamoinen määrä retkivarusteita. Pakkohan niitä oli vähitellen päästä jo käyttämäänkin. Teimme siis parisen viikkoa sitten reissun Great Smoky Mountains -luonnonpuistoon, joka ulottuu Tennesseestä aina Virginiaan ja Pohjois-Carolinaan asti. Kivaa oli, vaikka kaikki ei ihan suunnitelmien mukaan koko ajan mennytkään.

Great Smoky Mountains

Ensinnäkin suunnittelimme tietysti lähtöä tapamme mukaan huolella mutta aika myöhään (yöllä). Smoky mountainseilla, kuten lähes kaikkialla muuallakin Pohjois-Amerikassa, on mustakarhuja, jotka aika-ajoin lähestyvät ihmisiäkin, joten se oli yksi huolenaiheemme. Todettuamme että meillä on ruuan hajun eristäviä pusseja, naurettuamme itsemme lähes hengiltä tämän tahattoman Kummeli-henkisen karhuvaroitusvideon parissa ja katsottuamme karhuhyökkäysten tilastollisia todennäköisyyksiä olimme kuitenkin valmiita kohtaamaan myös tämän riskin. Ja sitten tietysti huomasimme, että leirintäalueet olivat täynnä, koska vietettiin myös Memorial Day -viikonloppua eli maanantaikin oli vapaapäivä. Se siitä. No, pikaisesti suunnitelma uusiksi, päiväretkelle luonnonpuistossa olevalle Mount Cammerer -vuorelle ja parit motellivaraukset lähialueille.

Great Smoky Mountains.

Edellisenä iltana sitten vielä tihrustimme säätiedotusta. Kaikkialla luvattiin ukkosta. Parhaan tiedon sen haitallisuudesta näytti antavan sadetutka, jonka mukaan saattaisimme ehkä säästyä ainakin osalta myrskyä. Tiedoksi, että 1500 metriä ei ole se korkeus, jossa haluat ukkosmyrskyssä ikinä olla. Siirsimme päätöksen lähdöstä vielä aamuun ja silloin ennuste näytti vähän paremmalta. Päätimme siis hilpaista matkaan.

Great Smoky Mountains.

Onni oli meidän puolellamme: emme kastuneet kertaakaan! Alkuvaiheessa kävelymatkasta tosin huomasimme, että järjestelmäkameran akku oli tyhjentynyt itsestään tuntemattomasta syystä, joten kanniskeltiinpa sekin sitten mukaan turhaan. Lisäksi maa nielaisi vaellussauvojen kumitassut yhtä tuntemattomasta syystä heti ensi metreillä. Sori, luonto. T:n jalkoihin tuli polulla pyörimään myös käärme, joka kummasti "piristi" matkantekoa, mutta muuten kävely oli paljon kevyempi ja nopeampi kuin odotimme. ("Yllättäen" kävelyn raskaudesta oli taas varoiteltu miljoonilla pikkupränteillä aivan turhaan.) Huipulla ei tietenkään nähty mitään, koska keli oli tosi kostea ja sumuinen, mutta sellaista se huipuilla joskus on. Eväät naamariin joidenkin mäkäräishenkisten pikkuotusten seassa ja takaisin.

Great Smoky Mountains.
Piilokuva puuhun pakenevasta käärmeestä. Ken löytää?

Great Smoky Mountains. Huipulla!

Navigaattorin ansiosta yöpymispaikkaa kohti ajellessakin päästiin seikkailuun. Ajauduimme pimeässä oudolle yksikaistaiselle hiekkatielle (Varoitus: älä mene täällä hiekkatielle. Se ei ole normaaliin ajoon tarkoitettu tie.), jossa sortuvalta vaikuttavia tienreunoja hipoen, alas jyrkkiin laaksoihin kauhulla tuijottaen ja penkkiä rystyset valkoisina puristaen jotenkin kuitenkin selvittiin. Siinä jäi pari mökin ukkoa pihalle katsomaan, kun Mustang paineli lähes ajokelvotonta yksityistietä(?) yön selässä. Perille vihdoin päästiin ja yön olimme sellaisessa Norman Bates -motellissa, jollaisia kaikki motellit täällä kai ovat. Mutta ihan siisti se oli ja ajoi asiansa. Iltapalaksi nakersimme vain jotkut huoltsikan sämpylät, koska pikkukylä ja väsymys. Huoltiskalta hankittu aamiainen oli vielä jäätävämpi. Ydinsodan jälkeen jää jäljelle vain nuo sämpylät ja tuo teepussin näköisistä systeemeistä tehty kahvi. Sanokaa minun sanoneen.

Meidän aamupala. Kyllä elämä on yhtä luksusta.

Seuraavana päivänä ajelimme Blue Ridge Parkwayta, joka on todella upea, eri osavaltioiden läpi kulkeva 469 mailin ajoreitti. Me emme tietenkään päivässä koko reittiä menneet, mutta hieman enemmän ja hieman pidempään (muutaman tunnin) kuin oli tarkoitus, koska muutimme suunnitelmia hieman viime tipassa ja se aiheutti sekaannuksen, jonka onneksi jo alkumatkasta huomasimme. Vähän kiire kuitenkin tuli ja esimerkiksi Cherokee-museoon emme ehtineet, mikä vähän harmitti. Se Cherokee-alue, jonka läpi ajoimme, näytti aika jännittävältä: aluetta hallitsi suuri kasino, minkä lisäksi oli kaikkia kulahtaneita "intiaanikäsityökauppoja" ja "intiaanitanssibaareja". Sinne ei huvittanut pysähtyä. Mielestäni kaikki oikein kiljui kulttuurista hyväksikäyttöä.

Blue Ridge Parkway.

Blue Ridge Parkway ja välillä näkyvyys lähes nolla.

Seuraavan yöpymiskohteen jälkeen palasimme kotia kohti. Aamulla odotti jälleen iloinen yllätys: saimme virgianalaiselta poliisilta liikennesakon. Siinä jäi ikkunaa avatessa kaikki Good morning, officerit ja sir'it sanomatta hämmennyksen vuoksi ja mielessä pyörivät vain flash backit amerikkalaisista leffoista. Emme ilmeisesti olleet huomanneet joitakin liikennevaloja, joten aiheestahan se sakko kai tuli. No, kaksi(!) jättimäistä pikkupränttistä paperilappua kouraan ja matka jatkui. Paluumatkalla piipahdimme myös Tennesseen Knoxvillessä, josta näyttää parhaillaan kehkeytyvän oikein mukava kaupunki vanhoista tehdasrakennuksista restauroituine loft-asuntoineen ja paahtimo-kahviloineen.

Plussaa: niitä karhuja ei nähty koko aikana!