Apuopen ensi metrit

En ole ollut aivan rehellinen. 

Vaikka aikaisemmassa tekstissä (ks. kirjoitus tästä) esitin reipasta mun vapaaehtoistyöhön tarttumisen suhteen, olen ollut yhä todella epäileväisellä kannalla ja valmis heittämään hanskat tiskiin jo etukäteen. Lähetin jopa sähköpostin ohjelman vetäjälle, jossa kitisin omaa epävarmuuttani ja spekuloin, pitäisikö mun vaan vetäytyä koko ohjelmasta. "I understand your concern, but I definitely think you are qualified to teach!" mulle vastattiin. No, selvä sitten. Kai olikin aika epäamerikkalaista väheksyä itseään. 

Hankin kirjastokortin ja ensimmäiset lainat paikalliskirjastosta.

Vähän silti jännitti, kun lähdin kokeilemaan apuopettajuutta kurssille ensimmäistä kertaa. Aikuisten maahanmuuttajien lukutaitokurssi, jossa nyt siis avustan kerran viikossa, on erään high schoolin tiloissa. Ensin mua tietysti kierrätettiin koulurakennuksessa ja esiteltiin nippu ihmisiä, joiden nimet unohdin heti. Se on pirullista, koska täällä olisi kohteliasta puhutella tapaamiaan henkilöitä heidän nimillään tyyliin: "Hi Lisa! How are you?" Kursseja järjesteään samana iltana viittä eri tasoa. Itse avustan intro-kurssilla, joka on Lukutaito 1 -kurssista seuraava eli kaikki enkun taidot ovat opiskelijoilla vielä tosi vähissä. 

Hommasin myös bussilipun harrastuksiin reissaamista varten.

Intro-kurssin vastuuopettaja on eläkkeellä oleva mies, joka tekee nyt englanti toisena kielenä (ESL) -opetusta vapaa-ajallaan. Ope on taustaltaan historioitsija ja hänellä tuntuukin olevan laaja yleistieto. Lisäksi hän on myös opiskellut vieraita kieliä, kuten saksaa ja vähän venäjää. Sellaista ei moni täällä tee. Yhden suomalaisenkin hän oli joskus tavannut. Kyseessä oli kuulemma saamelainen, joka ikävöi Amerikassa poroaan. Jännittävää. 

Mulla ei ole ikävä poroja, Suomen säitä eikä lyhyttä mansikka-aikaa!

Ensimmäisellä tunnilla lähinnä seurailin opetusta, kyselin opiskelijoiden nimiä ja lähes laskin alleni, kun meinasin joutua opettamaan kylmiltään englannin lyhyitä ja pitkiä vokaaleja. Kieltäydyin kohteliaasti. Ekasta kerrasta jäikin vähän hämmentynyt olo ja tuntui, että mun osaamisesta oli annettu vähän turhan ruusuiset ennakkotiedot. Luokan nurkassa kovalla muovituolilla kyyhöttäessäni lähinnä mietin, mitähän ihmettä mä täällä teen. 

Easel. Selvä. Uusi sana minulle. Ja taas hävetti.

Kaikki suhtautuivat muhun joka tapauksessa ihanan avoimesti ja ystävällisesti, kuten täällä tapana yleensä on. Viime viikolla sattui myös olemaan Teacher appreciation week, joten pääsin syömään opiskelijoiden tuomia somalialaisia lättyjä ynnä muita herkkuja ja juttelemaan vastuuopelle vähän vapaammassa ilmapiirissä. Lätyistä huolimatta teki silti mieli jättää homma kesken, mutta onneksi pakotin itseni paikalle myös tällä viikolla.  Sitten sujahdinkin luokan rutiiniin jo paremmin. Helpotti, kun olin jo aluksi lyönyt rehellisesti kortit pöytään omien englanninopetustaitojeni suhteen. Autoin opiskelijoita tehtävien suorittamisessa ja jakelin monisteitä ynnä muuta eli tein juuri sellaista, mitä toivoinkin pääseväni touhuamaan. 

Hienoja muraaleja muuten on täällä kaupungissa!
Joskus pitää katsoa tarpeeksi kauas kengänkärjistään,
että näkee kokonaiskuvan paremmin.

Ja opiskelijat ovat tietysti ihania, kiitollisia ja motivoituneita - kuten Suomessakin! Eniten ryhmässä on somalialaisia, mutta on myös esimerkiksi vietnamilaisia, afganistanilaisia ja pari Etelä-Amerikan maista tulleita. "Thank you, teacher Maija!" kuului luokasta tunnin päätteeksi. 

Hymyilytti. Menen ensi viikollakin.