Viisi pointtia amerikkalaisesta kohteliaisuudesta

Mä en ole mikään tuntemattomille rupattelija. 

Olen myös sisäistänyt sen suomalaisen tavan, että anteeksi ei välttämättä pieniä ruuhkassa töytäisyjä tule pyydettyä. Anteeksipyytäminenhän alleviivaa sitä, että minä olen tässä nyt tehnyt jotakin väärin. Ja eihän sellaista sovi myöntää ja enhän minä mitään tahallani. Ja sehän on vähän kuin rupattelua. Siksi pitää tarkkaan harkita, milloin jollekin ventovieraalle sanoo "Anteeksi". Tai ainakin kaikki kiittäminen tai sorittaminen (ytimekäs "sori" on vähemmän pelottava kuin "anteeksi") kannattaa kuiskia ihan helkkarin hiljaa ja silleen sisään hengittäen, että ei riko sitä ah, niin turvallista sosiaalisen hiljaisuuden normia.  

Osa tuosta oli sarkasmia, osa ei. 

Opetushommat jäivät tauolle ramadanin ajaksi.
Lomaa juhlittiin mm. pinjatalla, jota kohtaan ei kuulu olla kovin kohtelias.

Usein kuulee sanottavan, että suomalainen hiljaisuus on kohteliasta ja Amerikassa taas kohteliasta on puhua. En yritä vetää tästä nyt mitään johtopäätelmää, mutta kerron muutamia omia havaintojani ja kokemuksiani amerikkalaisesta puhumisesta ja kohteliaisuudesta. 

Löydettiin hyvää japanilaista ruokaa ja ystävällistä amerikkalaista palvelua.

1. Naapuria ei pakoilla. Älytön tapa Suomessa joissakin naapurustoissa: odotellaan ovisilmän takana, että naapuri menee ohi eikä tervehditä pihalla tai rapussa. Näin ainakin meidän kerrostalossa usein on ja eniten moikkaamatta jättävät iäkkäimmät ihmiset(!) Myönnetään: itsekään en ole mikään aktiivimorjestelija ja joskus saatan unohtua tuijottelemaan kengänkärkiäni. Mutta hei, kamoon.

Täällä on kuitenkin naapurin kohtaamisessa ollut parasta se, että kukaan ei esitä, että ei näe muita. Mikä ihmeen juttu se seinien katselu Suomessa on?? Yleensä käytävillä moikataan vastaantulijoita ja jos vaikka aina ei moikatakaan, katsotaan kuitenkin reilusti kohti ja usein hymyillään eikä mökötetä suu viivana. Väitän, että tämä on kohteliasta ja meidän suomalaisen kerrostalon käyttäytyminen ei. En mitenkään osaa tätä asiaa toisin tulkita. (Ja joo, tiedän, että kaikissa suomalaisissa taloissa ei ole tollasta.) 

Night market. Samaan pöytään istuessa kysytään aina lupaa istua.

2. Muuallakin voi morjestaa ja avata suunsa. Vielä itselleni tuntemattomalla logiikalla on myös ihan OK, että juoksijat morjestavat joskus toisilleen, metsäpolulla tervehditään (näin kyllä usein Suomessakin), vähän hiljaisemmalla kadulla toinen kävelijä voi moikata, kauppoihin tulijoita (yleensä) tervehditään, ja bussikuski tervehtii(!!) Yleensä en ehdi edes reagoida näihin, vaan hämmentyneenä havahdun: "Moikkaskohan se mulle?" Niin ja anteeksi pyydetään vahingossa tönäistäessä, bussissa pois jäätäessä ilmoitetaan siitä vieruskaverille ja usein joku pitää ovea auki, jos on jotain kannettavaa tai ihan muuten vaankin. Ja silloin kiitetään oven pitäjää. Jos halutaan tilaa, sanotaan "Excuse me", eikä tuhahdella ja ryitä selän takana. Musta on hieman huolestuttavaa, että en ole tottunut tällaiseen. 

Oli myös  kerran kiva, että itselle täysin tuntematon miekkonen kyseli: "Are you OK?" ja vaihtoi pari sanaa, kun jotkut vähän oudot tyypit pysäytti auton liikennevaloissa mun kohdalle ja yritti tiedustella jotain kummallista. Tuntui että joku seuraa, mitä ympärillä tapahtuu ja välittää. 

Kentuckyn puolella maailman suurimpaan luolaverkostoon menossa.
Pimeässä tuli tönittyä paljon muita ja pyydeltyä anteeksi.

3. Tuntematonta saatetaan kehaista. Mä en keksi mitään syytä, miksi mua haittaisi se, että täysin tuntematon ihminen saattaa tulla kehumaan mun kenkiä ja etenkin mun puiset lintukorvikset saa joka kerta kehuja, kun käytän niitä jossain. Joskus näin, kun ohikulkija kehui yhden miehen värikästä sadeviittaa. Molempia hymyilytti. Voiko tätäkään tulkita muuksi kuin kohteliaisuudeksi, jota voisi ehkä itsekin harjoitella harrastamaan enemmän? Sitten on tietysti näitä aiheetta kehujia myös. Esimerkiksi joku sanoi mulle, kun parjasin omaa kielitaitoani: "Your English is phenomenal!" Joo, ei todellakaan ole, mutta entäs sitten? Tuli silti parempi mieli. 

Kentuckyn luolissa. Näitä voi kehua ihan aiheesta!

4. Small talk ei ole ahdistavaa. Ainakaan tähän mennessä en ole ahdistunut siitä, että puolituttujen pöytään istuessa tai missä tilanteessa hyvänsä ihmiset vaihtavat pari sanaa keskenään. Kun ei tunne ketään, jutteluun vastaaminen tuntuu musta kivemmalta kuin tuijottaa tuppisuuna tyhjyyteen ja miettiä, miten voisi itse avata keskustelun vai pitäisikö avata ollenkaan. Kyllä täällä saa olla myös rauhassa. Ei kaupassa tai kaduilla tai baareissakaan kukaan kaiken aikaa vedä hihasta ja pakota juttelemaan. Tarjoilijoiden kohteliaisuutta ja juttelemista motivoivat useimmiten tipit, mutta sama se. Kiva kun ovat kivoja. 

Monissa tilanteissa riittää vain lause tai pari, että luodaan kohtelias kontakti. Esimerkiksi tällainen minikontakti luotiin hiljaisessa bussissa yksi päivä:
Mies toiselle miehelle, joka istui rakennusfirman työvaatteissa käytävän toisella puolella: "Going home from work, homeboy?" Raksamies: "Yeah." Mies: "I hear ya." Ja se siitä. 

Lähipanimobaarissa on kohtelias meininki,
koska ne unohtaa aina rahastaa osan meidän juomista.

5. Kaikki ei aina ole kivaa ja kohteliasta. Kyllä täälläkin on kaikenlaisia yrmynaamoja, introverttejä ja huonoja asiakaspalvelijoita. Esimerkiksi viranomaiset luukuillansa ovat usein olleet tosi töykeitä ja varmaan jokainen amerikkalaisella lentokentällä käynyt on kokenut, millaista huutoa ja karjanajoa se touhu siellä on. Vaatekauppojen kassat ovat joissain paikoissa vain jutelleet toisilleen asiakasta katsomatta ja välillä, kun esimerkiksi autovuokraamo on mokannut antamalla vakuutuksettoman auton tai kassa on jättänyt hälyttimen vaatteeseen ja unohtanut antaa alennuksen, ei ole anteeksipyyntöä tullut. Ehkä silloin on juuri ajateltu sitä "Anteeksipyytämällä alleviivaan tehneeni virheen" -hommaa. 

Ja ei kaikki moikkaa eikä juttele. Englannin keskusteluklubilla myös koin töykeää käytöstä, kun meidän mamujen selvästi odotettiin vain olevan hiljaa ja kuuntelevan parin vapaaehtoisen luennointia. Kun itselläkin oli mielipide, katsottiin nenänvartta pitkin. Onhan näitä. Ja liikenteestä en edes aloita sanomaan mitään. 

Lätkähuuma on ylimmillään, kun Predators pelaa Stanley Cupista.
Jotkut kyselivät ystävällisesti, eivät kai ole screenin edessä.

Mua naurattaa itseni tarkkailu joskus. On ihan oikeasti välillä vaikea sanoa normaaliin ÄÄNEEN "Thank you" tai "Excuse me". Yksi päivä sain lenkillä läpöhalvauksen oireita. Oksennus kurkussa, syke 170:ssä ja silmät sumeina mietin kadun reunassa istuen että kamalinta nyt olisi, jos joku tulisi kyselemään: "Are you OK?" T:lle en myöskään viitsinyt soittaa, koska eihän sitä nyt viitsi häiritä tällaisella. Raahauduin siis kotiin parin metrin pätkissä mahdollisimman reipasta esittäen. Jessus. Mihinkäs sitä koira karvoistaan... 

Kuva: Karoliina Korhonen, Finnish nightmares.