Nashvillen suomalaisimmat amerikkalaiset

Kylläpä jännitti - ja toisaalta taas ei.

Reppuun oli pakattu Muumi-kirjoja, monisteita, johtoja, pirullisiin amerikkalaisiin pistokkeisiin sopivia adaptereita sekä tyypilliseen tapaani ruutuvihkoon käsin tuherrettu tuntisuunnitelma. Viimeinen pep talk -peilille: "Ainakin mä osaan enemmän suomea kuin ne."* ja kohti bussipysäkkiä. Nauratti. Täällä tämä vapaaehtoisopettaja saapuu papattamaan kaukaista vierasta kieltään kuudeksi viikoksi keskelle Tennesseetä — Fjällräven-reppu selässään ja bussilla.

*(Jälkikäteen ajatellen tuossa kannustuspuheessa oli muuten yhtä paljon järkeä kuin teininä kuulemassani iskurepliikissä: "Mä en ole ehkä mikään paras tanssilattialla, mutta mun isä on painin Suomen mestari", mutta viis siitä.)

Opiskelijoiden antamasta Suomi 100 -paketista paljastui tietysti kahvia.

Alkeiskurssin aluksi kaikki saivat uuden, suomalaisen nimen, jonka he ylpeydellä omaksuivat. Aika kiisi tapansa mukaan ohi silmissä ja kai me kaikki olemme jotakin myös oppineet. Minä olen ainakin saanut tietää opiskelijoiltani esimerkiksi, että suomalainen bändi Harmaja tekee erinomaista musiikkia ja sen parissa on hyvä harjoitella lausumista, ja että jotkut paikalliset ovat löytäneet arvaamatta suomalaisesta kulttuurista "kodin" vieroksuttuaan koko elämänsä eteläisten osavaltioiden sosiaalisuutta ja ekstroverttiyttä. "Ihanaa, kun ei ole pakko jutella", he sanoivat.

Itsenäisyyspäivän tarjoiluja suomen kurssilla.

Oli Suomesta vauvana adoptoitua iäkästä miestä tyttärineen etsimässä juuriaan; Muumi-faneja; Sibelius-faneja; lingvistejä; rouva, joka halusi vain oppia kirjoittamaan joulutervehdyksen suomalaiselle ystävälleen ja metallimusiikki-intoilijoita. Upeinta on ollut se, että kaikilla on joku tarina takanaan. Kysymykseen: "Miksi haluat oppia suomea?" yksikään ei vastannut "En tiiä."

Opiskelijat tahtoivat onnitella Suomea kortilla.

Tietysti on ollut myös haasteita: puhun englantia väärin ja liian paljon, vaikka suunnittelin puhuvani enemmän suomea; unohdan jonkun poikkeuksen poikkeuksen kieliopista tai ahdan liian paljon asiaa yhdelle tunnille. Mutta sitähän se aina on.

"Finnish Nightmares" -Matti on toiminut kurssilla suosittuna
esimerkkinä suomalaisesta kulttuurista. Kuva: Karoliina Korhonen.

Koska monella on takanaan tarina mutta ei yhteisöä, jolle se jakaa, on juttelijoita riittänyt myös tunteja ennen ja niiden jälkeen. Milloin on jaettu yhteiskuvaa Apocalyptican jäsenen kanssa, esitelty sata vuotta vanhaa suomalaista taulua, keskusteltu saamelaisista, toivottu erillistä Kalevala-kurssia tai näytetty suomalaiselta saatua käsityötä, jossa lukevaa sanaa "nypläys", ja etenkin sen vokaaleja, yhdessä ihmetellään. Olen myös kuunnellut liikkuttavia tarinoita tosielämän "true Matti moment" -tilanteista (tutustu edelliseen kuvaan ja Finnish Nightmares -Mattiin) sekä miten uusista Suomi-asioista sielua ovat koskettaneet vaikkapa Olavi Virta, Muumilaakson marraskuu tai Sofi Oksasen kirjat.

Pidimme myös kotona pienen Suomi 100 -illallisen.
Menu sisälsi hapankorppuja ja kylmäsavulohta, valkosipuliperunoita ja pippuripihviä
sekä sitruunaposset karhunvatukoilla lakkaliköörin kera.
Ainakin italialaiselle vieraalle kelpasi.

Vielä on yksi opetuskerta jäljellä, ja keväälle tarjoamme samaa kurssia jälleen. Vahvasti tosin aavistelen, että Nashvillen Suomi-intoilijat taisivat sisältyä jo näihin kahteentoista alkeiskurssilaiseen. Suunnittelen kuitenkin tekeväni vielä tämän ryhmän kanssa ainakin epävirallisen opintoretken  Kaurismäen "Toivon tuolla puolen" -leffaan, joka pyörii täällä paikallisteatterissa. Jospa kulttuuritulkille olisi siellä tarvetta...

Aki Kaurismäen loistava Toivon tuolla puolen. Kuva: Finnkino.

                               
Opetusta oli myös itsenäisyyspäivänä. Ai, harmittiko? Päinvastoin. En olisi ikinä voinut toivoa itselleni parempaa Suomi 100 -juhlaa! Nyyttäriperiaatteella luokkamme täyttyi mm. itse tehdyistä joulutortuista, lakuista, lusikkaleivistä amerikkalaisella twistillä (ruokalusikalla tehtyjä), "Pikku Myyn kekseistä" sekä teemavärisistä vaatteista ja rekvisiitasta. Lisäksi sain Suomi 100 -lahjan ja kortin, jotka nostattivat tipan linssiin. Sanoinkin, että ehkä meidän pitäisi jatkossa jättää 6.12. -juhlien suunnittelu amerikkalaisille, jotka osaavat ottaa ilon irti kemuista kuin kemuista.

Lopuksi luokallinen pienen maamme faneja kajautti alustavan sorahtavine ärrineen ja vain hiukan eteen pyrkivine vokaaleineen aivan upeasti: "Oi, maamme Suomi, synnyinmaa".

Kielet ovat siltoja.

Amerikkalaiset jouluvalot ilahduttavat talojen pihassa "työmatkojen" varrella.

Löysin ihan suomalaisen makuisia pipareita!